tiistai 19. syyskuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja


Auschwitz oli rakennettu vankilaksemme. Birkenau oli rakennettu surmaamaan meidät. Vain muutama kilometri liitti nämä pahuudet yhteen. En tiennyt, mihin tarkoitukseen Tarha oli luotu – saatoin vain vannoa, ettei Pearlia ja minua pantaisi ikinä häkkiin.

Toisen maailmansodan aikana tohtori Josef Mengele (1911-1979), kuolemanenkeli, teki julmia ja raakoja lääketieteellisiä ihmiskokeita keskitysleireillä. Hän oli kiinnostunut kaksosista. Amerikkalainen Affinity Konar on laittanut teoksessaan Elävien kirja päähenkilönsä, 12v. kaksostytöt Pearl ja Stasha, kidutettaviksi Tarhaan, joksi Mengele kutsui aluettaan Auschwitzissa, luultavasti hän ajatteli eläintarhaa, ja eläintarhoissahan eläimet ovat häkeissä.

Leipä sai meidät kaikki unohtamaan. Se oli ensimmäisiä asioita, jonka Bruna minulle opetti. Se oli täynnä bromidia, ja riitti että yksi päiväannos peitti mahalaukun seinämät, niin mieli sumentui. Koska minä olin se puolisko, joka vartioi aikaa ja muistia, annoin yleensä Stashalle suurimman osan annoksestani. Päätin, että toisen meistä olisi hyvä unohtaa mahdollisimman paljon, ja löysin Brunan avulla toisia keinoja ravita itseäni.

Kirjailija on tehnyt monta vuotta taustatyötä Josef Mengelen tutkimuksista, joiden keskiössä olivat identtiset kaksoset. Mengelen tutkimukset olivat mielipuolisia, eli hän saattoi ruiskuttaa silmiin aineita muuttaakseen niiden värin, ja seurata silmän muuttumista tai tuhoutumista, tai kaatoi korvaan kiehuvaa vettä ja seurasi kuuroutumista. Hän irrotti sisäelimen toisensa perään ja seurasi missä vaiheessa vanki kuoli, ja pian katosi myös toinen kaksonen. Yksi julmimpia oli siamilaisten kaksosten teko erillisistä kaksosista.

Veitseni kärjellä tein ranteeseeni pienen kaivon. Kaivosta sain kaksi tippaa verta. Tarvitsin vain yhden, mutta en hylännyt toistakaan. Tiesinhän, että veritipatkin liikkuivat mielellään pareittain. Niiden punalla lavastin hänen poskipäänsä terveiksi.

Mengelen julmuudella ei ollut mitään määrää, hän manipuloi ja hurmasi (netistä voi katsella hänen hymyileviä kuviaan) vankeja luulemaan kaikenlaista. Narsistinen sarjamurhaaja kiduttaja sai kaikessa rauhassa suorittaa omia mielihalujaan elävillä ihmisillä. Näistä tutkimuksista ei valitettavasti ole dokumentteja ja kaikkien henkilöiden nimiä, jotka joutuivat hänen uhreiksi, sillä natsit ehtivät tuhota paljon aineistoa, mutta ihmisiä jäi eloon ja heiltä on saatu tietoja. Kirjassa tutustutaan moniin Mengelen tekemiin ihmiskokeisiin. Pahinta oli, että häntä ei saatu koskaan tuomiolle. Niin se häkki…

Pearl ja Stasha olivat vaaleatukkaisia tyttöjä, joiden hiuksia Mengele ihaili. Mengelen tapana oli valita toinen kaksosista, jolle tehtiin julmemmat kokeet, ja seurata vaikuttiko tutkimukset toiseen kaksoseen. Kirjasta voit lukea mitä kirjailija on tarinassaan laittanut Mengelen tekemään tytöille.  Jossakin vaiheessa Pearl katosi ja Stasha aloitti tarkkailun puisessa sadevesitynnyrissä. Hän oli varma, että Pearl löytyy, mutta henkinen yhteys siskoon oli kadonnut. Yleensä kadonneen kaksosen jälkeen toinenkin kaksonen katosi, mutta Stasha pysyi keskitysleirillä. Sitten tulivat venäläiset lentokoneet.

Affinity Konarin Elävien kirja on fantasianomainen tarina keskitysleiriajasta ja sen jälkeisestä ajasta. Kirjasta voi lukea selvisivätkö tytöt vai eivät armottomasta nälkiintymisestä ja julmaakin julmemmista ihmiskokeista. Auschwitz on tänä päivänäkin olemassa ja ihmisten kiduttamisesta on runsaasti dokumentteja. Ihminen on toiselle ihmiselle hirviö, ja tästä kirjasta voi lukea armottomasta ja raa´asta julmuudesta. Kirjasta voi lukea myös tyttöjen  selviytymiskamppailusta ja toivosta, jota he pitivät yllä yhdessä ja leirillä saamiensa ystäviensä kanssa. Elävien kirjan taustalta löytyvät faktatiedot, joiden ympärille on kudottu kaksostyttöjen Pearlin ja Stashan uskomaton tarina, tarina jonka pahuus ei itkettänyt, ainoastaan hyvyys. Mutta tarinassa on se häkki…

Mutta jopa minä tiesin, että tämä ei ollut totta; se oli minun häkkini ja minun vartijani logiikkaa, ja minun piti voittaa se.


Affinity Konar, Elävien kirja *****
Suom. Hanna Tarkka *****
Wsoy 2017
s. 457
Mischling 2016
Toinen maailmansota
keskitysleiri

Kiitokset blogiystävilleni, että  olette bloganneet tästä kirjasta hienoja arvioita. Kiinnostuin kirjasta teidän ansiostanne mm. Kirsi, Annika, Kirjaluotsi, Luetut kirjat, Jonna, Marika, Anneli ja Evaria

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kristina Ohlsson: Syntitaakka


Tiedät kyllä, silloin kaikki muuttui. Kun kaikki romahti, ja sain yllättävää tietoa omasta lähenevästä kuolemastani. Silloin päätin, että minun oli aika ottaa vastuu tuosta asiasta, joka aikoinaan meni päin helvettiä. Minun oli aika sovittaa rikokseni.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman-dekkarisarja on ollut todella hyvä. Tänä syksynä ilmestyi sarjan kuudes kirja Syntitaakka. Ehdin jo kaivatakin kirjaa ja luin välissä hänen Martin Benner-dekkarisarjan kaksoisteokset Lotus Blues ja Mion Blues.  Syntitaakan päähenkilö Fredrika on töissä Tukholman poliisissa Alex Rechtin erikoisryhmässä. Hän piti välillä taukoa poliisityöstä ja oli oikeuslaitoksen palveluksessa, mutta mieluummin tekee poliisityötä kuin istuu pöydän takana toimistotöissä.

Syntitaakassa töitä ja uhreja kasaantuu kovaa vauhtia, sillä asialla on sarjamurhaaja, joka haluaa korjata asiat oman kieroutuneen tai traumatisoituneen ajatusmaailmansa mukaiseksi. Fredrikan kotiasiat ovat surkealla tolalla. Tämän sarjan vahvuus on ollut se, että poliiseilla on myös perheet ja kotiasiat, jotka muuttuvat sarjan edetessä, eli Fredrikakin on vanhentunut nuoresta naisesta äidiksi. Pelkkä poliisityö ja rikosten selvittely voisi olla liian yksitoikkoista minun mielestä.

Ei ketään.
Pelkkiä varjoja.
Joten miksi hän oli niin varma siitä, että joku seurasi jokaista hänen ottamaansa askelta?

Syntitaakan alku on hyytävä ja muuttuu koko ajan pelottavammaksi. Useampi ihminen tuntee olonsa uhatuksi, joku seuraa. Ja sitten koko paletti levitetään erikoisryhmän harteille. Työtä on valtavasti, ja Fredrikaa tarvittaisiin nyt muuallakin kuin töissä. Voimavarat alkavat olla äärirajoilla, sillä päivät venyvät yötunneille tutkimuksen laajetessa koko ajan. Aika pian alkaa olla selvää, että murhaaja liikkuu lähipiirissä, sillä rikollinen tietää liikaa ja kohdistaa paineita Fredrikan esimiehelle.  Yhtään sormenjälkeä tai dna-jälkeä ei löydy. Dekkarissa kauhua levittävä murhaaja tietää mitä tekee ja hänellä on selvät suunnitelmat, joihin kukaan ei saa otetta vai saako. Jännityksen mestarikirjoittajan uusin teos koukutti minut lukemaan kirjan kannesta kanteen yhdellä lukukerralla. Suosittelen.

Hän oli tuntenut jopa hiukan ylpeyttä, varsinkin kun oli niin helposti pysynyt vapaalla jalalla. Ja silloin oli syntynyt seuraava ajatus: mitä muuta hän voisi tehdä suodakseen muille ihmisille hyvityksen?

Kristina Ohlsson, Syntitaakka *****
Suom. Laura Beck
Wsoy 2017
s. 425
Syndafloder 2017

Fredrika Bergman-sarjan kirjoissa on joka kerta jokin kiinnostava teema, joka kulkee sivujuonena varsinaisen tutkimuksen rinnalla. Tällä kertaa se on eutanasia. Tämä aihe kiinnostaa selkeästi kirjailijoita, sillä viimeksi Anna-Leena Härkösen Valomerkissä paneuduttiin syvällisemmin eutanasiaan. Fredrikan mielestä eutanasia on avustettu itsemurha. Mitä mieltä sinä olet eutanasiasta?


Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet
Ohlsson Kristina: Lotus Blues 
Ohlsson Kristina: Mion Blues

perjantai 15. syyskuuta 2017

Nelly Sachs: Israelin kärsimys


Nelly (Leonie) Sachs (1891-1970) oli saksanjuutalainen runoilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1966. Hänen tarinansa on kuin suoraan jostakin romaanista, sillä hän aloitti jo nuorena kirjeenvaihdon ruotsalaisen kirjailijan Selma Lagerlöfin kanssa. Lagerlöfin avulla hän pääsi äitinsä kanssa 1930-luvulla pakenemaan Berliinistä Ruotsiin, mutta siinä tarvittiin myös Lagerlöfin suhteita Ruotsin kuninkaalliseen perheeseen.

Israel,
nimetön kerran,
yhä kietoma kuoleman muratin,
salaa ikuisuus teki sinussa työtään, unensyvänä
nousit
kuuntornien taikakierrettä,
eläinnaamioitten verhoamia tähtiä
kävit kiertämään –
kalojen ihmemykkyydessä
tai pukeutuneena oinaan hyökkäävään kovuuteen.

Vuonna 1952 Sachs sai ruotsin kansalaisuuden. Hän oli opetellut ruotsin kielen ja elättänyt itsensä ja äitinsä kääntämällä saksaksi ruotsalaisia runoja. Äidin kuoleman jälkeen Sachs joutui mielisairaalaan henkisen kriisin vuoksi. Henkisiä romahduksia oli tämän jälkeen useampia.
Kirjan alussa on 50-sivuinen näytelmä Eeli. Näytelmän jälkeen on kaksi runokokoelmaa Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys. Kokoelmien runot ovat pitkiä ja täynnä mytologiaa, mystiikkaa ja vertauskuvia. Lainaamani kohdat ovat osia pitemmistä runoista.

Koin runot valtavan luovina ja alkukantaisina, ne nousivat nukkumaan mennessä mieleen, ja yön pimeydessä runosuonet avautuivat ja kirjoitin aivan hurjia runoja. Sachsin Israelin kärsimys-kokoelma vaikutti minuun todella avaavasti, osui nuolena suoraan runohermoon. Olin jo pitemmän aikaa miettinytkin, että missä minun runot ovat, tähtitaivaalla, koskenkuohuissa, vuorilla, pilvien päällä, missä? Ne olivat selvästi lukkojen takana ja avain runoihin löytyi tästä runokirjasta, joka ei ole ns. uskonnollinen kokoelma, vaan se on kohdistettu holokaustia vastaan. Kirjan suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt huippuhienoa käännöstyötä tämän kokoelman kanssa.

Kuollut lapsi puhuu

Äiti piti minua kädestä.
Silloin Joku kohotti eronveitsen:
äiti irrotti kätensä kädestäni
jotta minuun ei osuisi.
Mutta hiljaa hän kosketti vielä kerran lanteitani –
ja silloin hänen kätensä vuoti verta -


Nelly Sachs, Israelin kärsimys *****
Suom. Aila Meriluoto
Wsoy 1966
s. 164
Suhrkamp Verlag 1961, 1962
Kirja sisältää näytelmän lisäksi 105 runoa.
Kuoleman asunnot runoteos ilmestyi 1947
Eeli näytelmä ilmestyi 1951
Tähdenpimennysrunoteos

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle


Eilen illalla hämärän aikaan rantaa pitkin löntysti ruskeakarhu soutuveneittemme keskellä. Tänään mittasimme hiekasta tassunjäljen, joka oli yhtä leveä kuin miehen kaksi kämmentä vierekkäin levällään. Ajatukseni kiirivät Sophieen aina kun en ole työssä, vaikkei minulla ole varaa moiseen nautintoon. Minun on keskityttävä nykyiseen tehtävääni.

Eowyn Ivey jatkaa Alaska-aiheen parissa uusimmassa kirjassa Maailman kirkkaalle laidalle. Esikoisteos Lumilapsi sijoittui myös Alaskaan ja oli Pulizer-palkintoehdokas. Uusin teos on jo päässyt Amazonin vuoden 2016 parhaiden kirjojen listalle. Maailman kirkkaalle laidalle sijoittuu vuoteen 1885, mutta kyllä siitä löytyy hieman nykyaikaakin. Kirja on kirjoitettu etupäässä päiväkirjamuodossa, joten se on kirja minun makuuni, sillä päiväkirjamaiset ja kirjeromaanit ovat lempilukemistoani. Koska kuljemme kirjassa kaukana historiassa, on tekstikin hieman vanhanaikaista, joka sopii kirjan luonteeseen hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat vasta-avioitunut pari Sophie ja Allen Forrester. Sophie jää Vancouverin kasarmille siksi aikaa, kun mies on tutkimassa Alaskan erämaa-alueita, joita kukaan ei ole pystynyt ennen tutkimaan, tai tutkimusretket ovat epäonnistuneet. Alueella asuu paljon intiaaneja, joten heidän lukumääränsä, asuinpaikat, aseet, metallivarat ym. rikkaudet pitää raportoida tarkkaan. Siksi Allen kirjoittaa joka päivä, mutta sen lisäksi hän kirjoittaa päiväkirjaa Sophielle, jonka hän tietää janoavan tietoja matkasta.

Kun kirjoitan tätä, lähelläni istuu intiaani nimeltä Skilly. Hän osaa hieman englantia, mutten ole koskaan nähnyt yhtä hurjan näköistä intiaania. Hänen nenäänsä lävistää sylinterimäinen hammaskotilo. Mustat hiukset on jyrsitty lyhyiksi aivan kuin tylsällä veitsellä. Yllään hänellä on karibunnahasta tehty, sudenkarvalla koristettu anorakki & kaulassa helmikoristeinen veitsentuppi – niistä ollaan tavattoman ylpeitä & intiaanimiehet eivät riisu niitä edes käydessään nukkumaan.

Lumilapsi oli aikuisten satukirja, sitä samaa fantasiaa löytyy tästäkin kirjasta. Kirjassa on paha henki, joka muuttaa muotoaan ja aiheuttaa ikäviä tapahtumia erämaamatkalaisille ja myös Sophielle. Tämä fantasiaosuus kirjan koko matkan ajan tekee kirjasta mielikuvitusrikkaamman tarinan, joka yhdessä hurjien luontokuvausten kanssa kuvittaa kirjan seikkailuksi vailla vertaa. Intiaanien elämä oli vielä vuonna 1885 vapaata vaelluselämää luonnon lakien mukaan, he noudattivat vanhoja esi-isiltä perittyjä tietoja, taitoja ja kulttuuria sekä uskontoja. Kirjassa pääsemme kurkistamaan intiaanien elämäntyyliin ja siihen mitä heille on tehty ja mitä tullaan tekemään.

Vaikka kersantti Tillman & luutnantti Pruitt ovat todistajina, ei tee mieli kirjata tätä. Miten selitämme sellaisen tapahtuman? Olemme nälissämme, se on totta, mutta olen minä ollut vieläkin lähempänä nälkäkuolemaa, enkä silti ole kokenut tällaisia hallusinaatioita. Olemmeko mahdollisesti törmänneet johonkin luonnonpäihteeseen?

Maailman kirkkaalle laidalle vie tutkimusretkeläiset uskomattomiin seikkailuihin luonnon ja pahahengen kiusatessa heitä. Intiaaneilla oli omat shamaaninsa, joista joku yritti saada retken epäonnistumaan, joten Allen ja kumppanit kokivat kaikenlaista uskomatonta. Kotona Vancouverissa Sophien päivät täytti hänen uusi harrastuksensa, joka liittyi luontoon. Kirjailija nostaa hienovaraisesti esille 1800-luvun lopun naisen aseman eri yhteiskuntaryhmissä. Myös intiaanien asema ja heihin kohdistuneet epäkohdat nousevat esille. Kirja on niin mielenkiintoinen ja se sisältää niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että tekisi mieleni aloittaa kirja uudestaan alusta. Kirja on huikea seikkailukirja.

Äärettömyys, koko ihanuus, supussa kuin kosteat höyhenet pikkuruisen munan sisällä.


Eowyn Ivey, Maailman kirkkaalle laidalle *****
Suom. Marja Helanen
Bazar 2017
s. 547
To the Bright Edge of the World 2016
Seikkailukirja
Alaska

Eowyn Ivey: Lumilapsi

maanantai 11. syyskuuta 2017

Anna - Leena Härkönen: Valomerkki


On huhtikuun ensimmäinen. Jos syntyy aprillipäivänä, elämä kusettaa heti kättelyssä. Eikä se ole lopettanut.

Anna-Leena Härkönen on uusimmassa kirjassa jälleen tiukasti kiinni nykyajassa ja sen kuumimmassa keskustelussa, eutanasiassa. Miksi kirjassa puhutaan eutanasiasta ja mihin sävyyn ja kuka sitä eutanasiaa haluaa, niin kaikki löytyy kirjasta Valomerkki. Härkösen ura lähti nousukiitoon todella nuorena julkaistun Häräntappoaseen myötä. Olen lukenut sen ja melkein kaikki muutkin hänen teokset. Kirjojen vahvuus on dialogi, joka on nasevaa ja osuvaa, toisinaan koomista, toisinaan itketään ja nauretaan, mutta kirjat koskettavat ja löytävät lukijansa. Härkösen kirjoista on tehty näytelmiä ja elokuvia, joista muutaman olen nähnyt itsekin. Pidän silti enemmän hänen kirjoistaan. Ymmärrän hänen tekstiään hyvin, sillä olemme lähtöisin samoilta seuduilta.

Viime kesänä yhden mun naapurin mies katos yhtäkkiä jonnekin, Taina kertoo. – Kukaan ei kehdannut ensin kysyä, missä se on, mut sit mä en pystyny hillitsemään itteeni. Mä kysyin sitte kerran pihalla että missä sun miehes on. ´Se täytti viiskymmentä, osti tupeen ja meni päivätansseihin eikä sitä oo sen jälkeen näkyny´, se vastas.

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen Anita, joka on kirjailija, ja uuden kirjan aloitus takkuaa jälleen kerran. Uuden kirjan aloitusseremoniat ovat aina samanlaiset, joten mies ei ole kauhean huolestunut, sopivasti vaan, hyvin suomalaisen miehen tapaan. Päähenkilöstä mieleeni tuli kirjan kirjoittaja itse, ja näin hänet näyttelemässä kirjan neuroottista päähenkilöä, kun luin kirjaa. Kirjassa on sopiva sekoitus ystävä-, kaveri- ja vihollispiiriä, joten kirjassa ei rönsyillä liikaa. Härkösellä on taito kirjoittaa hyvin elävää tekstiä. Teksti on kuin filminauhaa, jotka päättyvät tietynlaisiin otoksiin, jonka voi hyvin kuvitella. Kirjaan liittyviä kirjoittamisongelmia ynnä muita ongelmia, pieniä hippusia onnea ja räsymaton harmaata raitaa, siihen keskustelua eutanasiasta. Valomerkki.

Kun Sakke tulee töistä, häntä odottaa yllätys. Imuroin kotiamme alasti punaiset korkokengät jalassa.


Anna-Leena Härkönen, Valomerkki ***
Otava 2017
s. 252

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Anna-Leena Härkönen: Onnentunti
Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

perjantai 8. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Nyt hän on sen sanonut, ja ehkä se riittää. On hyvä puhua. Kyllä minä lauseita kestän.

Selja Ahavan uusin teos Ennen kuin mieheni katoaa on osaksi omaelämäkerrallinen teos ja toiseksi tasoksi siihen on lisätty historiallista tarinaa Kristoffer Kolumbuksen elämästä. Kirjan lopussa on lista teoksista, joita kirjailija on käyttänyt lähteinä Kolumbuksen tarinan kuvauksissa. Pidän kummastakin osuudesta. Pidän juuri niistä hennoista yhteisistä ja erillisistä kudelmista, joilla kuvataan kahden eri ihmisen tarinaa, nykyisyydessä ja menneisyydessä. Se on kirjailijan lahja meille lukijoille nähdä kahdessa hyvinkin erilaisessa elämäntarinassa yhtäläisyyksiä, ja kirjoittaa niistä kiinnostava kirja. Kaksi innokasta löytöretkeilijää.

Älä mene vielä.

Kirja on todellakin kiinnostava ensiksikin, koska siinä kuvataan vaimon näkökulmasta miehen muuttuminen eri ihmiseksi nimeä ja ulkonäköä myöden. Tärkeimmäksi nousee kuitenkin vaimon oma psykologinen näkökulma ja henkilökohtainen romahtaminen seuratessaan muutosta. Luin herkän raastavan, tuskallisen, toisinpaikoin jopa vihaisen posttraumaattisen kokemuksen siitä minkälaiseksi oma elämä muuttui miehen elämänmuutoksen myötä. Yhteiselämän pohjan kadotessa kuka tahansa voi romahtaa.

Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.

Selja Ahava on avannut sydämensä meille ja sen voi aistia koko kirjasta. Pidän valtavasti hänen tekstistä ja lyhyistä lauseista. Voin hyvin kuvitella, että asiat ovat koskettaneet niin paljon, että niitä ei voinut kuvailla, vaan ne oli kirjoitettava lyhyesti, etteivät lauseet olisi herkistäneet liikaa. Kolumbuksen historiallinen tarina on hieno vertauskohde nykyisyyden tapahtumille. Tarinassa Kolumbus matkaa laivoilla tuntemattomiin paikkoihin ja etsii kuningasparille kultaa ja vie kristinuskon sanomaa pakanoille onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti, kuten miehen muutosprosessi eteni välillä hyvin ja välillä taas huonommin.

Minä eksyn tähän tyhjyyteen. Kaikki keinuu, oksettaa, kaipaan rantaa. Kaipaan yhtä paikallaan pysyvää rantaviivaa. Keittiö, pöytä. Maali valuu, lautaset liukuvat.

Ennen kuin mieheni katoaa on Selja Ahavan kolmas kirja. Toinen kirja Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokas. Ennen kuin mieheni katoaa on koskettava, herkkä, syvällinen ja hyvin henkilökohtainen tarina. Suosittelen.

Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa *****
Gummerus 2017
s. 229 numeroimatonta sivua
omaelämäkerrallinen teos
transseksuaalisuus
Löytöretkeilijä


Kirjan matkojen ja muutosten mukana ovat kulkeneet mm. Marjatta, Tuijata, Kirsi, Lukuneuvoja, Elina, Laura, Omppu, Riitta, Katja, Tuomas, Minna, Maria, Arja, Laura, Hemuli, Liisa, Kaisa, Bleue, Nanna ja Raija

Osallistun kirjalla Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen!

Olen kiitollinen elämästä!

Kiitos Leena Lumi Kiitollisuus-haasteesta, ja omasta koskettavasta postauksestasi. Tällä hetkellä, kun mielessä pyörii tulevat hautajaiset, nousee ensimmäiseksi mieleen kiitos tästä elämästä, jota olen saanut elää. Olen jo jossakin postauksessa kertonut, että olen viettänyt lasisen lapsuuden. Olin alle kouluikäinen, kun käteeni annettiin täysi pullo kaljaa, mutta en halunnut juoda sitä, enkä ole koskaan juonut kaljaa. Humalaisten seuraaminen oli kauheaa. Kotini oli hienoin talo tiemme varrella, kukaan ei puuttunut vanhempien viettämään elämään. Kärsin ja oireilin syömättömyydellä sekä kotona että koulussa. Onneksi minulla oli täti, joka kuunteli. Tädin luona ruoka maistui.



Olen kiitollinen, että selvisin nuoruudesta!

Kotiolojen johdosta olisin voinut joutua vaikka minkälaisiin nuorisopiireihin. Pahinta oli 11-13-vuotiaana. Olin ensimmäisen luokan opettajan ansiosta innokas lukija ja asuin suorastaan kirjastossa ja harrastin kaikkea mahdollista. Pahinta oli ehkä isoveljellä. Nuoremmat veljet uppoutuivat urheiluun. Nuoruudessa parasta oli hyvä ystävä, joka edelleen on hyvä ystävä.


Olen kiitollinen lapsista!

Aloin 17-vuotiaana seurustelemaan samanikäisen pojan kanssa. Hän tuli kotioloista, jossa isällä oli alkoholiongelma ja pidin sitä normaalina, paitsi, että en juonut itse. Menimme naimisiin ja olin 26-vuotiaana kolmen lapsen äiti. Kaksospojat syntyivät keskosina ja toinen pojista on CP-vammainen. Miehen juominen lisääntyi ja kärsimme lasten kanssa hänen juomisesta ja viikonloppujen poissaolosta, lisäksi meillä ei ollut aina rahaa ruokaan ja laskuihin. Olimme rakentaneet omakotitalon, johon sitten jäin lasten kanssa asumaan, kun mies lähti ja erosimme. Isä ei ottanut lapsia luokseen kuin pikaiseltaan. Jokainen lapsista on kärsinyt jonkinlaisista ongelmista, joka on seurausta lasisesta lapsuudesta, erosta ja isän hylkäämisestä.


Olen kiitollinen tästä päivästä!

Tapasin nykyisen mieheni Lapissa ja muutin hänen luokseen Turkuun. Elämänmenoon tuli saaristolaiselämä, luonnon terapeuttinen rauha ja rakkaus. Tulin kotiin. Tulin syliin ja koin hellyyttä, joka jäi uupumaan jo lapsuudessa.



Olen kiitollinen Ozzysta!

Ozzy tekee jokaisesta päivästä ihanan reippailupäivän ulkona. Olen elänyt koirien kanssa pienestä asti. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä molemminpuolin, se on onni potenssiin miljoona <3


Haluaisin haastaa tähän Olen kiitollinen-haasteeseen Mummo matkalla-blogin Takkutukan ja Kirjojen kamarin Katjan sekä Kaisa Reettan.